Pienen kesätauon jälkeen oli VH-Clubilla taas aika aloitaa syyskauden Vedä Henkeä -illat. Upeina jatkuvat kesäsäät verottivat raskaalla kädellä paikalle päässeiden määrää, mutta suotakoon ihmisille mahdollisuus nauttia kesän kauneudesta niin kauan kuin kesää on jäljellä.

Illan teema, ‘Näky 2.0’, oli Vedä Henkeä -seurakunnan näyn uudelleen tarkastelua ja mieliin palauttamista. Pastori Rami Lehtola kuvasi useammankin tarinan kautta sitä, mitä tapahtuu kun näky katoaa.

Yksi Lehtolan käyttämistä tarinoista löytyy Craig Groeschelin kirjasta, Se Jokin. Craig kirjoittaa:

Eräällä seurakunnalla oli palava näky siitä, että sen velat on saatava maksettua. Koko seurakunta yhdisti voimansa näyn toteuttamiseksi. En ollut koskaan voinut kuvitellakaan, että seurakunta voisi kasvaa räjähdysmäisesti velanmaksuhankkeen tiimoilta, mutta tämä seurakunta kasvoi. Tässä työn vaiheessa heillä oli se jokin. Ihmisiä pelastui ja heidät kastettiin. Satoja uusia ihmisiä liittyi seurakuntaan. Yhden Jumalanpalveluksen sijaan alettiin pitää kaksi. Henkilökuntaa lisättiin. Ihmiset uhrasivat innoissaan runsaasti omista varoistaan. Heissä oli puhtia. Tällä seurakunnalla oli vastustamattoman vaikuttava näky, suuri tavoite mielessään ja se kävi intohimoisesti tavoitteen kimppuun. Seurakuntalaisilla oli se jokin.

Useiden vuosien kuluttua seurakunta oli onnistunut maksamaan monen miljoonan velan. Näky oli toteutunut. Useimmat arvelivat, että nyt seurakunta oli siinä asemassa, että se voisi kasvaa räjähdysmäisesti. Koska käytettävissä oli lisäresursseja, työ lähtisi kasvuun paremmin kuin koskaan ennen.

Kävi täysin päinvastoin. Kukaan ei ollut juuri miettinyt sitä, mitä tehtäisiin kun velka olisi hoidettu. Nyt kun resursseja oli enemmän kuin koskaan, johtajat ihmettelivät, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Pitäisikö ryhtyä rakentamaan uutta kirkkoa? Palkata lisää henkilökuntaa? Ehkä pitäisi antaa varoja muihin hyviin tarkoituksiin? Vai pitäisikö tallettaa rahaa pankkiin pahan päivän varalle? Monta mahdollisuutta, vähän näkyä.

Lopulta, kun seurakunnassa oli kompuroitu vuosi sinne tänne ja yritetty innostua jostakin, aloitettiin rakennushanke. Kesken kaiken (usko tai älä) muutettiin suunnitelmaa, päätettiin keskeyttää hanke toistaiseksi ja aloittaa toinen. Jotkut ensimmäiseen hankkeeseen rahaa antaneista olivat hämmentyneitä ja loukkaantuneita. Muutama lähti seurakunnasta. Vain kahdessa vuodessa seurakunta oli joutunut tuuliajolle, ja terveestä, elämää uhkuvasta yhteisöstä oli tullut paikalleen juuttunut, vaikeuksissa sinnittelevä yhteisö. Ihmiset eivät tienneet mitä tehdä, mistä innostua, minkä hyväksi sitouttaa elämänsä. Lisää ihmisiä lähti seurakunnasta. Seurakunta, joka oli kasvanut näyn tiimoilta, alkoi nääntyä näyn puutteessa.

”Oletko koskaan nähnyt yhteisöä, jolla on joskus ollut palava näky, mutta joka on sen kadottanut?”, kysyi Lehtola. ”Se on kuin hidasta kuolinkamppailua tai saattohoitoa seuraisi. On äärimmäisen masentavaa seurata vierestä sellaista hidasta kuolemaa.”

Lehtola kuvaili myös puheessaan erilaisia sitoutumisen tasoja. Ykkös-, kakkos-, tai kolmostason kuvauksia kuunnelleessaan jokainen voi sovittaa itseään siihen ryhmään, mihin koki parhaiten kuuluvansa. Illan tarkoituksena oli sopivalla tavalla haastaa kuulijoita irtoutumaan mukavuusvyöhykkeeltään ja samalla muistuttaa siitä, kuinka tärkeällä asialla jokainen meistä onkaan. Jokaisen VH-seurakunnan aktiivijäsenen on tärkeää kuunnella tämä puhe ajatuksella läpi.

Puhe kuunneltavissa alla olevasta mp3 -linkistä.